Smithsonian instituutissa työskentelevä biologi Bob Srygley, Panaman Bob, sanoo että kaaliperhosen sukuiset, keltaiset vaellusviuhdot (Aphrissa statira) suunnistavat Karibian puolelta Pacificin puolelle ”with gut feeling”. National Geographic rahoittaa Bobin tutkimuksia ja julkaisi lehdessään toukokuussa 2006 kuvan, jossa Bob seilaa Panamassa, Gatun-järvellä ystävänsä Javierin kanssa ja päästää merkityn perhosen lentoon.  

Bob Srygley teki tutkimusta vaeltavista perhosista, vaellusviuhdoista (Aphrissa statira) asuen Panaman kanavan varrella. Hän tunsi alueen läpikotaisin ja opasti meitä mm. lintumiesten suosikkipolulle ”Pipeline Roadille”. Polkua ympäröivä viidakko oli myös perhosparatiisi. Vasemmassa alakuvassa vaellusviuhtoja ja takana aurinkoviuhtoja (Phoebis philea), keltaviuhtoja (Phoebis sennae) ja kehyssuihko (Melete lycimnia) (kuvaaja Pertti Salolainen, Brasilia). Oikealla myös ritariperhosiin kuuluvia kuultolipujia (Protographium agesilaus) (kuvaaja Pekka Ojalainen, Peru).

Kuvaan liittyvässä artikkelissa Bob on toteaa:”There´s no denying the magnets´ effect, it is very likely the butterflies use the Earth´s magnetic field as a guidepost”.  Bob pyydystää keltaisia perhosia, jotka lentävät Gatun-järven yli. Pihalla on peitetty lennätyshäkki, jonka ympärille hän virittää joko heikon tai voimakkaan elektromagneettisen kentän. Keskipäivällä, jos pilvet peittävät auringon, hän vapauttaa perhosia häkkiin ja kääntää magneettien suunnan. Jos häkin ympärillä on heikko kenttä ennen kääntöä, perhoset lentävät aivan päinvastaiseen suuntaan kuin pitää.  Jos perhosia on altistettu voimakkaalle elektromagnetismille ennen häkkiin laittoa, niiden lentosuunnat hajoavat täysin. Kontrolleina toimivat perhoset, joita ei altisteta ollenkaan ylimääräiselle elektromagnetismille, löytävät helposti alkuperäisen, oikean suunnan.

Bob ei uskalla kertoa tiedemaailmalle varsinaista uutista, kun todisteita ei ole tarpeeksi. Minulle hän sanoo, että luulee tietävänsä, miten perhoset aistivat maan magneettikentän. Mies pitää taidepaussin: ”Suoliston bakteerifloran avulla!” ”Häh”, minä sanon, ”et voi olla tosissasi”.  Sehän olisi sensaatio.  Eiväthän lintutieteilijätkään ole oikein varmoja, miten linnut aistivat oikean lentosuunnan, missä sisäinen magneetti sijaitsee.

Bob selittää, että Karibialla, Atlantin puolella, aikuisten perhosten suolistobakteerit tietävät  toukokuussa, mihin naaraan kannattaa lentää munimaan. Tietenkin sinne, missä munista sukeutuvilla toukilla on riittävästi tuoretta syötävää. Sitä ei ole enää Karibian rantapenkereillä. Aikuiset perhoset, imagot, kuoriutuvat lyhyen kotelovaiheen jälkeen. Juuri ennen koteloitumista toukkien ruoka alkaa loppua ja nälkäkuuri muokkaa suoliston bakteerifloraa. Aikuisten perhosten suoliston mikrobeihin on jäänyt nälkäkuurin muisti. Naaraiden suolisto kurnii tiettyyn suuntaan ja kimmottaa miljoonat perhoset lentoon yli Panaman vuoristoisen keskiosan, yli Gatun-järven ja Panaman kanavan aina Panamanlahdelle asti.

Veikkaan mielessäni, että Bobilta menee loppuelämä tuon todistamiseen. Mutta miksei? Suoliston bakteerimassa on suuri eikä suinkaan elektromagneettinen tyhjiö.

Tämä huimaa jo sen verran, että Bob tarjoaa Balboa-olutta. Istumme aika jännittävässä paikassa, jenkkien jättämän kanavan asuntoalueella. Kaikki talot ovat samanlaisia, siirtomaatyylisiä tilavia puurakennuksia, jotka seisovat tolpilla, niin että alle jää parkki- ja huoltotilaa. Olohuoneen lattia on valtavan leveää tiikkiä. Kun sitä ihailen, Bob sanoo kuivasti: ”Se on melkein tupajumien syömä, niistä ei pääse eroon”.

On aika lähteä ”Pipeline Roadille”, lintumiesten klassikkoreitille. Metsästämme Opsiphanes –lajeja eli vuotaperhosia. Yksitoista lajia maailmassa, vähän pienempiä kuin kämmenenkokoiset sukulaiset, pöllöperhoset eli Caligot.  Bob väittää, että siipien alapinnalta marmoroidut perhoset lentävät juuri päivän taittuessa, tuona lyhyenä hämärän hetkenä, jolloin sadepisaroiden ja auringon kiillottama viidakkotie alkaa muuttua mustaksi ja pelottavaksi. Bob katsoo kelloaan: ”Lento alkaa iltapäivällä klo 18.15 ja loppuu 18.43”. Eikä missä tahansa vaan pitää kävellä noin 2 kilometriä kapenevaa Pipeline Roadia. Kun tien pohja alkaa pettää ja hakee uraa vihreään seinään, siinä.

Kamera on valmiina, koska Bobin mukaan perhoset lennähtävät tien poikki, jäävät siivet yhteen painettuina lehdelle tai rungolle istumaan 1-3 metriin, mutta ovat vain hetken paikallaan. Odottavan kello matelee. Toki luotan Bobiin mutta enpä ole päiväperhosia vahtinut tällaisena hetkenä. Tropiikissa perhoset ovat jo iltapäivällä klo 15-16 mennessä kadonneet tyystin ja kuvaaja voi katsoa päivän päättyneen.

Mutta jukopliut, 18.15 ensimmäinen vuotasiipi ponnahtaa tien yli, koiraat alkavat etsiä naaraita! Juuri ja juuri erotan, mihin se putoaa. Salamalla kuva, yess! Sitten toinen perhonen, kolmas… kymmenes. Kello on 18.43. Totaalinen stoppi. Ei uskoisi, ellei näkisi. ”Kiitos, Bob, se oli uskomatonta, en ole kokenut mitään vastaavaa”.