Olemme pohjoisessa Japanissa, Sendain kaupungissa. On huhtikuun loppupuoli. Luonnossa on perhosia kuvattavaksi vielä vähän. Oppaamme, Saeko kumartelee kunnioituksesta puhuessaan ja laittaa kämmenet yhteen: ”Ei hänen puheilleen pääse, hän on suuri herra, Toyotan pääomistajia ja Kamei Enterprisen hallituksen puheenjohtaja. Hän on legenda, monet luulevat että hän on historiallinen hahmo, aikaa sitten kuollut”.

Perhosveljet ovat perhosveljiä ― sama se minkälainen bossi ― ajattelen. Pääasia että on elossa, kuollutta olisi pahempi haastattaa.

Kun Bunzo Kamei astuu sisään sihteerin ohjaamana, hän täyttää koko huoneen. Iso ja massiivinen mies japanilaiseksi. Entinen sumopainija? Ei, hentojen ja hauraiden perhosten keräilijä ja suojelija. Alallaan ehkä maailman ykkönen.

Bunzolla on jo aikaa, 78-vuotiaalla miehellä on aikaa ajatella niitä näitä, antaa mielen vaeltaa lapsuuden innostukseen ja iloiseen joutilaisuuteen. Hän on vain hetken itämaisen varautunut. Muutama sopiva sana ja hänen silmiinsä syttyy loiste, joka hävittää ikävuodet.

Ehkä vain British Museumin entomologiset aarteet, joita on kerätty teräsholveihin James Cookin ajoista alkaen, lyövät laudalta Bunzo Kamein kokoelmat. Ne löytyvät pohjoisesta Japanista, Sendain kaupungista, pilvenpiirtäjän ylimmästä kerroksesta.

Bunzon kädessä on todellinen ylpeydenaihe, Hirotaka Matsukan kirja ”Natural History of Birdwing Butterflies” (2001). Maailman kaikki 38 lintuperhoslajia (Troides) on kuvattu lennossa ja vanhalle diafilmille! Siis ennen kuvaustekniikan täysin muuttanutta digiaikaa. Kokoelmissa on mm. maailman suurin päiväperhonen, jättilintusiipi (Ornithoptera alexandrae) (ylh.) ja latinalaisen Amerikan suurin ritariperhonen, Jamaikalta löytyvä sankariritari (Papilio homerus) (oik.). Molemmat lajit ovat erittäin uhanalaisia ja tiukasti suojeltuja.

Suurkerääjät ― olipa keräämisen kohde mikä tahansa ― ovat usein varakkaita miehiä, kyky saalistaa, haalia omistukseensa ulottuu moneen asiaan. Vaurastuminen luo lisää mahdollisuuksia keräämiseen. Joskus kerääjälle ei riitä mikään, vaikka hän tietää että kaikkia maailman impressionisteja hän ei saa seinilleen. Kaikkia herkkuja ei jaksa syödä eikä konjakkeja juoda. Siinä intohimon paradoksi: se vie perikatoon mutta ilman sitä ei synny merkitystä. Tieteessä, taiteessa, yhteiskuntaelämässä. 

Japanin keväisiä perhosia vasemmalta ylhäältä: amurinritariapollo (Luehdorfia puziloi) (kuvattu kasvatusolosuhteissa), ritariperhonen (Papilio machaon alalaji hippocrates), aasiannaurisperhonen (Pieris melete), sirppirusonen (Anthocharis scolymus), pikkukultasiipi (Lycaena phlaeas alalaji daimio), nokkaperhonen (Libythea celtis alalaji celtoides) ja intianamiraali (Vanessa indica).

Olen kiertänyt Akiu Otakin putoukset ja Futakuchin rotkon aamun keväisessä valossa. Rotkon jyrkässä bambutiheikössä lentää ”Goddess of the Spring” (Luehdorfia puziloi), jota olin lähtenyt etsimään, mutta en mitenkään uskonut tapaavani. On se niin harvinainen. Ryntään tiheikköön kiipeämään rinnettä sen perässä, mutta on luovuttava keuhkot pakahtuneina ja kädet verillä. Yksi melkein epätodellinen silmänräpäys, kun keltapunainen, mustajuovikas perhonen vaappuu Campanulan sinisessä teriössä. Ei toista mahdollisuutta.   

Haluan tietää Bunzon matkoista Papuassa ja Solomonin saarilla. Tiedän japanilaisten himon lintuperhosiin. Bunzon kokoelmassa on myös Ornithoptera allotei, joka kantaa maailman harvinaisimman päiväperhosen viittaa. Tuo lintuperhonen on muutaman kerran tavattu Solomonin saarilta Papua Uusi Guinean itäpuolelta. Se on kahden loisteliaan lintuperhosen, kultavihreän O. victorian ja sinimustan O. priamus urvillianuksen luonnollisissa olosuhteissa syntyvä hybridi. Allotein värit ovat uskomattomat: kulta, metallinen vihreä ja sametinsini. Voin kuvitella sen melkein sairaaksi tekevän halun, joka Bunzon on vallannut kun hän on saanut vihiä perhosesta.

Hirotaka Matsukan kirja lintuperhosista on käsittämätön suoritus ja kunnia. Maailman kaikki lintusiivet on kuvattu lennossa omassa elinympäristössään! Jokainen kuvaaja tietää, miten vaikeaa lentävän perhosen kuvaaminen on kotipihallakin saati vaikeissa olosuhteissa maan äärissä. Vain täydellinen omistautuminen ja kärsivällisyys voi tuottaa tuollaisen tuloksen. Kaiken hyvän lisäksi perhoset on kuvattu diafilmille ennen digiaikaa!  Epilogissa kirjoittaja toteaa sarkastisesti, että hän ei kerää perhosia vaan trooppisia tauteja!

Bunzo rahoittaa perhosten suojelua Japanissa. Hänellä on kädessään Matsukan kirja, jonka hän on myös rahoittanut. Bunzon kokoelma on ollut myös korvaamaton lähde kirjan tiedoille. ”Mistä tuon kirjan saa?” kysyn melkein henkeä pidättäen. ”Se on vaikeaa, harvinainen kirja on omakustanne, niitä on painettu vain 500 kappaletta”, Bunzo vastaa, ”en voi antaa tätä kappaletta, koska kirjoittaja on signeerannut sen minulle, mutta hankin sen sinulle”. Japanilaista kohteliaisuutta, huokaisen mielessäni. Kirjahan on vaikka kuinka kalliskin.

Kaksi viikkoa kotiinpaluun jälkeen posti tuo minulle Matsukan ja Kamein kirjan.