Ilmasto lämpenee!

Tiettävästi ensimmäisen kerran kuusamaperhonen (Limenitis camilla) kuvattiin Suomessa 29.7.2003 Helsingin Vuosaaressa Talosaarentiellä (TH, vanhoja diakuvia). Ruovikkoinen merenlahti oikealla ei näy. Yksi yksilö oli saatu haaviin ja tunnistettu jo pari viikkoa aikaisemmin Valkeakoskella. Heinäkuun lopun kuvausreissulla oli kaverina Christer Hublin (vas.).

Heinäkuun 14. päivänä 2003 isä ja poika Nieminen havaitsivat Valkeakoskella oudon mustavalkoisen perhosen, jonka he saivat haaviin ja tunnistivat: kuusamaperhonen (Limenitis camilla). Maalle uusi päiväperhonen! Tapaus rinnastuu lottovoittoon.

Heinäkuun 29. päivä, tiistai on kuuma. Iltapäivän aurinko paahtaa Iho- ja allergiasairaalan työhuoneen pätsiksi, on mentävä kahville varjon puolelle. Christer soittaa, tavataan Mellunkylän Essolla. Bensa (95 E) maksaa 1,139 euroa litralta. Bensa-aseman pihalla rehottaa saunakukkaa, pujoa ja siankärsämöä. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta,  mutta tuuli kiihtyy puuskiin ja vilvoittaa.

Vuosaaren takana, Mustavuoren luonnonsuojelualueen parkkipaikalla on hiljaista. Peräkontista maastovaatteet niskaan, monessa liemessä keitetyt ja leviämispisteessä olevat Adidakset jalkaan, lipasta ripsaantunut Chevalier päähän ja Nikon F70 + 105 mm makrokuvauslinssi kainaloon. Tueksi mukaan kevyt Culman-jalka.  Filminä Fuji Velvia (50 ASA). Digitaalit ovat vielä hepreaa. Jos kuva on bittiavaruudessa, onko se oikeasti olemassa? Väridian kun saa näppiin, on sentään jotain konkreettista. Christer sonnustautuu myös sotisopaan ja painaa safarihatun syvälle päähän, etteivät korvat palaisi. Minusta hattu on liian paksu trooppisiin olosuhteisiin. Ei kestä pää kuivana montaa minuuttia. Miehet ovat valmiina ― ovatko perhoset?

On kaksi lajia, joihin toiveet on kiinnitetty. Karttaperhosen mustavalkoinen syysmuoto (Araschina levana f. prorsa) ja etelänhopeatäplä (Argyronome laodice). Karttaperhosta on täällä nähty ja etelänhopeatäplää vähän siellä täällä etelärannikolla. Molemmat ovat hyvin harvinaisia, mutta karttaperhonen on yleistymässä ja reilussa kymmenessä vuodessa levittäytynyt laajalle Suomeen. Vielä 1980-luvun lopulla sitä oli suppealla alalla Ilomantsissa ja vain oranssinpunaista kevätmuotoa. Musta syysmuoto löydettiin ensi kerran vuonna 1988.

Osumme kapealle soratielle, Talosaarentielle, joka mutkittelee Sipoon puolelle pienten metsiköiden ja niittypahasten läpi kiertäen ruovikkoisia lintulahtia.

Lehtevä vanha metsä on kelpo elinympäristö kuusamaperhoselle. Kuvat ovat Virosta, josta perhoset lienevät lennähtäneet lämpimässä myötätuulessa yli Suomenlahden heinäkuun puolivälissä 2003.

Christer on kadonnut pöpelikköön. Epäilen miehen jo löytäneen jotain mielenkiintoista, niin on hiljaista. Eteen tupsahtelee tavanomaista kamaa: sitruunaperhosta, jokunen amiraali, lanttuperhosta ja mielenkiintoista kyllä paatsamasinisiipi, jonka loppukesän sukupolvi ei ole tavallinen. Kertoo, että kesä on ollut lämmin ja suosiollinen. Mutta perhoshienouksista ei jälkeäkään.

”Levanaa lentää”, Christer sanoo, kun pujahtaa tielle jostain puun takaa. Talsimme hetken yhdessä, mutta pian Christer rientää jo edelle. ”Täällä myös”, kuuluu huudahdus. Minä vain en näe. Taitaa olla niitä päiviä, jolloin okulaariin ei osu mikään, vaikka miten siristelisi. ”Osta kiikari”, sanoisi pakinoitsija Ollin mustapartainen mies, ”sillä näet nimittäin”. Vaan haitanneeko tuo, kun saa tässä vain tallustella iltapäivän jo lempeässä kuumuudessa.

Christer jää johonkin kuhnimaan. Minä vain menen ilman sen kummempaa päämäärää, aistit toki niin herkkinä, että sudenkorennon varjokin saa muutoksen motoriikassa. Olen ylittänyt miehenkorkuista ruovikkoa kasvavan pikkusalmen sillan. Sen kupeessa on joku ongella ja toinen mies pulahtaa vilvoittelemaan. Edessä häämöttää lintutorni melkein hiekkatien päässä. Vasemmalla nousee paahteen kulottama heinittynyt niitty, oikealla kasvaa pitkää horsmaa ja pelto-ohdaketta. Tuon pusikon takana onkin jo merenlahti, sadan metrin päässä.

Pelto-ohdakkeiden kukinnoissa räpistelee jotain melko isoa ja mustavalkoista. Tajuan heti: kuusamaperhonen! Kädet vapisten kamera eteen ja hätäistä tarkennusta otukseen, joka näkyy muutaman kiitävän sekunnin vastavaloon siivet avoinna. Suljin losahtaa, päästääkö edes vähän lähemmäksi? Toinen laukaus noin metrin päästä. Yritys mennä vielä vähän lähemmäksi epäonnistuu. Perhonen pärähtää yhdellä loikalla tien toiselle puolelle matalan siankärsämön kukinnolle. Otan muutaman juoksuaskeleen ja yritän vielä kuvata. Turhaan. Kuusamaperhonen nousee muutamalla siiveniskulla ja katoaa niityn puoleiseen metsikköön. Kello on 16.45.

Vähitellen kuusamaperhonen on vakiinnuttanut asemansa Suomessa ja vahvimmat kannat ovat kaakkoisen Suomen kuusamaa kasvavissa, lehtevissä metsiköissä ja niiden aurinkoisilla reunoilla. Pekka Ojalainen ja Riitta pelipaikoilla 2017.

On jotenkin löysä olo. Epätodellinen. Mitäs turhia. Olisihan tuosta voinut jonkun lisäkuvankin napata, vaan mitäpä tässä hötkyilemään. Perhonen kuin perhonen.

Sitten alkaa ottaa päähän, terävämpi toiminta olisi saattanut tuottaa paremman tuloksen. Kaikki tuntui tapahtuneen kuin hidastetussa filmissä, aikaa oli ikään kuin rajattomasti. Vaikka olisi istahtanut tienposkeen miettimään sopivaa kuvakulmaa. Perhana!

Metsän reunan haravointi ei tuota tulosta. Mennyt mikä mennyt. Lähden kävelemään tietä takaisin kertoakseni Christerille. Niin tosiaan, Christer, mihin mies oikein jäi? Missasi elämänsä tilaisuuden.

Siellähän veikkonen säntäilee karttaperhosen perässä. Esitän coolia. Nostan peukalon enkä puhu mitään. Christer toljottaa kysymysmerkkinä. ”Camilla”, pamautan sitten. ”Vetäisin muutaman kuvan.” Suuri hiljaisuus.

”Missä”, Christer saa sanotuksi. Kävellään takaisin ilman suuria puheita. ”Tässä, tässä ja tässä ja sitten tuolla eikä sitten missään”, selostan silmänräpäyksen. Christer tuumii hetken ja lähtee sitten kiertämään niittyä ja metsää. Menee puoli tuntia ja hiestä läpimärkä mies palaa tielle. T-paidasta voisi vääntää litran hikeä ja safarihattu on kadonnut. Silmälasit juoksevat hikinoroja.

Turha vain on toivo, vaikka Christer vetää itsensä piippuun Talosaarentiellä. Aurinko jäähtyy, varikset roikottavat laiskasti siipiään ja irti päässyt koira jolkottaa taivaanrannassa. Camilla tuli ja meni. Me menemme myös. Mellunkylän Essolle. Avaan Karjala-oluen.

Iltalehden lööpissä lukee: ”Tony Halme pääsi pois teholta. Katselee elokuvia ja lukee lehtiä”. Iltasanomat hehkuttaa, että ”Daniel vei Victorian kotikonnuilleen”. Ja huomenna lööpissä lukee: ”Ilmasto lämpenee. Professori kuvasi Suomessa uuden päiväperhosen”.