Puhu Tari

Taivaanritari (Papilio ulysses autolycus) on maailman upeimpia perhosia. Papuan Kiungassa huomasin suuren ritariperhosen imevän mahlaa puunrungosta siivet visusti yhdessä. Menin lähemmäksi kuvaamaan, samassa sekunnissa se väläytti koko kauneutensa. Haukoin henkeä, taivaanritari!

Perjantaina 15.9.2006. Air Niugini tempaa meidät Port Moresbystä Tariin (1 tunti 40 min). Hieno aurinkoinen aamu, kun edelliset olivat pilvisempiä ja viileämpiä. Kentällä on selvä periaate: ”First come, first go”. Lipuilla ei ole mitään väliä.

Lennon aikana kaverina on täysi aboriginaali, 45–50-vuotias mies, joka on ensi kertaa pienkoneessa. Punainen paita ja sininen lippis. Partainen naama on tummanpuhuva ja kirveellä veistetty. Yksi myssypää heittää roskat suoraan koneen käytävälle.

Tarin kylässä on uskomaton vastaanotto. Tuhatkunta hulia vastassa ja täysi hulabaloo, aivan kun eivät olisi koskaan valkoista nähneet. Eri klaanien soturit ovat varustautuneet viimeisen päälle. Keltapunanaamat ovat kaikkein värikkäimpiä. Kahdessa vastakkaisessa rivissä rytmikästä, monotonista tanssia, hyppelyä ja rummutusta. Mölinä on jossain laulun ja huudon välissä, kunnon uhoamista. Isossa kankaassa lukee: ”Welcome to Tari!”

Tarin kylä sijaitsee kaukana kaikesta, Papua Uusi Guinean eteläisellä vuoristoalueella. Se on Tari-Pori alueen ja Huli-kulttuurin keskuspaikka. Sota- ja juhlamaalaukset ovat mielikuvituksellisia ja miesten päät on koristeltu paratiisilintujen sulilla.

Tarimiehet antavat meidän töllistellä. Antavat minun liittyä riviin, kun Laineen Lasse elehtii ja sönkkää, että tämän valkonaaman nimi on Tari, joten hänen sopii hyvin hyppiä muiden tarimiesten mukana. Miehet nyökyttävät, mutta eivät taida ymmärtää Lassen selostusta. Pikkupojatkin on maalattu kiireestä kantapäähän ja heitä naurattaa hölmön valkonaaman kömpelyys. Aikuisten soturien ilme ei värähdä, naama pysyy tuimana, ja päähineiden paratiisilintujen sulat ja pyrstöön vyötetyt jättiläissaniaisten viuhkat heiluvat pomppimisen tahdissa. Hula, hoo, hooo… hula, hoo, hooo… Päähineiden hivelevän pitkät siniset sulat ovat peräisin paratiisiharakalta. Alkuasukkaille paratiisilinnut ovat maailman synty ja henkien tyyssija.

Tankkimainen aussimaasturi, OKA rytyyttää meitä ylös, kohti Ambua-lodgea. Ei mikään kaupunkimaasturi vaan väkivahva vehje, joka silti meinaa hyytyä pahimpaan mäkeen. Kello on jo lähellä neljää iltapäivällä, kun Lodge sukeltaa esiin sumun seasta. Vuoriharjanteelta on silmiä pakottavat näkymät yli sumuisten vuorten ja laaksojen. On satanut kuusi viikkoa yhtä soittoa. Sen huomaa, kun sade hetkeksi taukoaa. Puutarhan värit ovat terävät ja kirkkaat. Aamulla on kaksi tuntia sumua, sitten kirkastuu klo 10-12 välillä, ja klo 13 alkaa taas sataa kuin nakutettuna. Yöksi sade taukoaa.

Ambua on ihmeellinen, neljä lajia paratiisilintuja heti lähimaastossa: töpöhelttaotsa (Short-tailed paradigalla), viuhkaparatiisiharakka (Stephanie´s astrapia), nauhaparatiisiharakka (Ribbon tail astrapia) ja rusettiparatiisilintu (Superb bird of paradise).

Illallisella heittäydyn juttusille National Geographicin (NG) kuvaajien Edin ja Timin kanssa: seitsemäntoista viikkoa Papualla parastiisilintuja kuvaamassa! Tim on nähnyt Orossa, itärannikolla maailman suurimman ja harvinaisimman päiväperhosen, jättilintusiiven naaraan (Queen Alexandra´s Birdwing, Ornithoptera alexandrae). Muutun vihreäksi kateudesta, kun Tim heittää havainnon ohimennen mainitessani olevani paremmin lepidomaani kuin ornitomaani. Papua on molempien maanikkojen kultamaa, perhosistakin noin 60 % on endeemisiä, ei tavata muualla.

Ambuan yö on sysipimeä, mutta muutama valotolppa tekee portaille ja pihalle taikapiiriä. Se tarkoittaa, että vuorten yöperhoset kerääntyvät tolpille kuin magneetin vetäminä. Puolitoista tuntia outojen otusten ihmettelyä: suuria teräväsiipisiä kiitäjiä, karvaisia yökkösiä, kämmenen kokoisia mittareita ja kiilusilmäisiä, vihreänmustia kovakuoriaisia. Sade lakkaa sopivasti ja kameroiden salamat tunkeutuvat valotolpan varjoihin ja paljastavat perhosten loputtoman monimuotoiset siipiornamentit. Intohimoinen lintumies, Heikki, on löytänyt uuden harrastuksen.

Ei sentään olutta Lodgessa, mutta uskomatonta kyllä: Cabernet Savignon -punaviiniä! Edin posket punoittavat lupaavasti. Olutta ei ole, koska hulimiehet kuulemma ryöstivät olutvaraston ja panivat hulinaksi! Seuranneissa juomingeissa yksi ukko sai nuolesta ja hulimiehet olivat häpeissään monta viikkoa. Lodgen pitäjä päätti, että olut pannaan. Cabernetista hulit eivät perusta, joten Ed saa lasillisensa.

Lauantai 16.9. Tunnin mutainen marssi katsomaan tarunhohtoista siniparatiisilintua (Blue bird of paradise). Kylän lapset juoksevat rinnalla ja laittelevat kiviä ja palmunoksia pahimpiin paikkoihin, ettei upottaisi polvea myöten. Uppoan silti ja vedän jalkaa mudasta kuin suonsilmästä. Lapset ovat paljain jaloin ja sääriä myöten punaisessa savessa, mikä ei haittaa heitä pennin vertaa. Kuvaan yhden kaverin mutaiset jalat. Yhteys maahan on väkivahva.

Siellä lintu totisesti kimmeltää valtavan korkean, kuivuneen puun latvassa. Kello on 7.30. Sinisenä ja mustana säihkyvä koiras, jolla on pyrstössä valtavan pitkät koirassulat, lennähtää ruokailemaan alapuolella peittäviin marjapensaisiin, joissa se keikkuu ylösalaisin. Siellä vilahtaa myös naaras. Peliä kestää puolisen tuntia, sitten linnut katoavat. Paikallinen jäljittäjä tietää, että linnut ovat pitäneet kotia samassa paikassa jo vuosia, mutta uhkaavalta näyttää. Joka puolella on bataattiviljelyksiä ja linnut ovat joutumassa ahtaalle. Linnut ovat kuitenkin oppaalle kullankalliita, kirjaimellisesti, ja siinä on ehkä niiden pelastus. Kymmenen kinaa per nuppi on oppaan hinta, kun hän vie lintuja katsomaan. Kelon suulla kurkistelee iso pöllö ja lehvästössä kyyhöttää jättimäinen, kehrääjään ja pöllön risteymältä näyttävä papuanpöllökehrääjä.

Noin klo 9.20 alas laaksoon, jossa 10.30 ollaan torilla Tarin kämäsen lentokentän vieressä. Vuotuiset kansanjuhlat ovat täydessä käynnissä. Lentokentän tulonäytelmä uusitaan, mutta kymmenkertaisena. Hulikansaa on liikkeellä kuin meren mutaa.

Iltapäivä on lohdutonta sadetta, jyrkkää veden pudotusta, johon verrattuna kotimaan tihkut ovat kärpäsen surinaa. Uusi opas, Benson, jonka kaveri on & Hedges, on laiska spottaamaan lintuja. Kunhan taivastelee ja Lasse käy kuumana.

Ed ja Tim ovat jo Lodgessa, hukkapäivä ja kamerat pussissa. Miekkoset olivat samalla paikalla nähneet yhden sinisen paratiisilinnun koiraan ja kolme naarasta. Aurinko oli paistanut ja kuvat kuulemma hyviä. En malta odottaa tuota NG:n numeroa, jossa kaverusten kuvat julkaistaan. Ed sanoo, että hulimiehet tappelevat kolmesta asiasta: naisista, maasta ja sioista. Riitely on harrastus. Tarimiehet ovat riidanhaluisia ja sotaisia. Valkoinen mies osui Tarin laaksoon vasta 30-luvulla ja tuli saman tien syödyksi. ”Land Meditor” kuulemma ratkaisee riidat ja kaivaa maan omistustiedot sukupolvien takaa. Klaanit kuumenevat milloin mistäkin ja taistelusta sovitaan. Miehet koristautuvat, sotamaalaus päälle, keltanaamat ja sininaamat, omista ja vieraista ei voi erehtyä, ja jousi käteen. Ensin uhotanssia ja transsia. Sitten hyökkäys ja nuolet viuhuvat. Kun ensimmäinen ukko kellahtaa, sotiminen yleensä lopetetaan ja kuolleen leskeä hyvitellään sioilla koko klaanin voimin. Leskelle järjestetään uusi ukkokin, joten naiset suhtautuvat sotimiseen tyynesti.

Kuolleelle soturille rakennetaan pieni hautakoju sopivaan paikkaan, jossa tarimiehen henki saa asua. Miehet opettavat poikia varomaan nuolia, käyttämään silmiään ja huomiokykyään. Vasta viime vuosina on ilmaantunut tuliaseita, jotka sotkevat perinteisen sodankäynnin ja siksi ne halutaan pannaan. Taistelusta katoaa huvi, puskasta pyssyllä, ei vetele.

Sunnuntai 17.9. Kaikki on märkää. Ylös klo 5.30, aamupala ja baanalle. Nyt taivas kirkastuu kuin taikaiskusta 7.15 aamusumun hälvennyttyä. Noin 20 minuutin ajon jälkeen viiriparatiisilintu (King of Saxony bird of paradise) keikkuu konkelon latvassa. Kaksi järjettömän pitkää, pään sivusta lähtevää kapeata sulkasuikaletta tanssii aamuvalossa. Naaras on harmaanruskea. Linnut lentelevät yli tien, joka johtaa Tari Gapille (taivaan laelle, 2 800 m). Vuoriraitakaija ponnahtaa pusikossa. Siinä on myös muutama sinisiipi ja keltainen paksupää.  Alas tultaessa saan kuvattua komean Deliaksen, vuoriston endeemisen, kirkkaanvärisen ja nopeasti lentävän perhosharvinaisuuden. Mutta vielä nopeammin ja jyrkemmin lennähtävät oudot, hieman kulmikkaat perhoset, joiden siivissä välähtää punainen rubiini. Mitä ne ovat?

Ambuan puutarhassa tajuan, kun samanlainen otus vihdoin istahtaa kukalle mettä imemään. Rubiinin, sinisen ja vihreän kirjava papilionidi on Graphium weiskei, jolle Kari Nissinen antoi 2007 suomalaisen nimen purppurajousiritari! Osuva nimi. Häikäisevä perhonen on keräilijöiden himoitsema papualainen erikoisuus. Tiellä niitä on mahdoton kuvata. Ne pysyvät 1–2 sekuntia paikallaan ja häviävät nuolena. Mutta puutarhassa saan kädet täristen kuvattua munivan naaraan. Enpä tiedä, onko perhosesta montaa kuvaa luonnossa otettu. Puutarha on muutenkin herännyt sateen jälkeen. Joukko uusia skippereitä eli paksupäitä osuu linssiin. Lähden alas putouksille, jotka kohisevat veden paljoudesta. Aurinkoisella yläjuoksulla lentelee vielä yksi weiskei, joka ei anna kuvata. Keltamusta Delias sen sijaan antaa. Poutaa kestää kolmisen tuntia, mutta klo 13.30 alkaa yhtämittainen sade ja weiskei on mennyttä.

Maanantai 18.9. Nousemme Tukiaisen Hannun kanssa ylös klo 4.50. Manailen näitä lintumiehiä. Perhosmiehet ovat sentään herrasmiehiä, heräävät ihmisen aikoihin, juovat rauhassa aamukahvit ja auringon alkaessa lämmittää painuvat maastoon. Eivät ennen kahdeksaa, koska vasta silloin perhosten ruumiinlämpö on kyllin korkea niin, että moottori käynnistyy. Siinä vaiheessa lintumiehet kömpivät jo takaisin kämpille ja ottavat toisen kupin kahvia. Loppupäivä saattaakin mennä läsiessä, kun fogelien aktiivisuus rajoittuu aamun tunteihin. Perhosmies sen sijaan painaa maastossa elukan lailla puoleenpäivään, jolloin tropiikissa on niin kuuma, että luonto lepää ja perhoset katoavat. Perhosmies ottaa siestan, mutta varoo lounasta, koska iltapäivällä saattaa vielä olla muutama aktiivinen tunti ja pitää olla skarppina. Perhosmiehen päivä päättyy viimeistään neljältä. Tavanomainen virka-aika siis.

Lintumiehillä on toinenkin omituisuus. Kävellä lonksivat porukalla johonkin paikkaan, ei liian kauaksi autosta ja lyövät putkensa pystyyn tantereelle. Sitten nostelevat housujaan, seisoskelevat kädet taskussa ja tiirailevat putken läpi höpisten ja mumisten itsekseen: Ahah… ohoh… joo tuolla… annas ku mäkin… no mikäs toi ny on… Pyörivät siinä pienellä pläntillä. Helppoa. Perhosmiehen pitää polkea reviiriä pitkin ja poikin, kahlata ja kulkea, noteerata kasvillisuus ja pienetkin liikahdukset. Juosta lujaa, jos sikseen tulee. Perhosmies katsoo lähelle maata, lintumies elelee sfääreissä.

Tari Gapilla kello ei ole paljoa yli viiden. Aamu on poikkeuksellisen hieno ja laella on hienot pilvimuodostelmat. Vaaleana aaveena liihotteleva harvinainen ruohopöllö kuumentaa lintumiehiä. Saniaismetsät ovat ennen näkemättömiä ja alppityyliset kukkakasvustot täplittävät maastoa. Nyt oppaana on Joseph Tano, joka on kuulemma nero Bensoniin verrattuna. Mutta ylhäällä Jooseppi alkaa tehdä tenää eikä halua jatkaa Mendi-klaanin maille. Pelko kuvastuu neron kasvoista. Päättelemme, että Mendi-klaanin alueelle saavat viedä vieraita vain omat oppaat. Joosepista voisi tulla päätä lyhyempi, jos hän rikkoisi sääntöjä. Mendit ovat vielä hurjempia kuin tarit: nuijivat hengiltä sikoja ja lentokyvyttömiä jättikasuaareja (cassowary). Jooseppi kertoo, että Ambuan puutarhassa lentelee joskus linnunsiipiperhonen. Kuvauksen perusteella se voisi olla vihreänmusta kuningaslintusiipi (Ornithoptera priamus) niitä puolitusinaa Variratassa, lähellä Port Moresbya. Aamuvalossa 10.15 sain näkyviin kaksi säihkyvää koirasta ja neljä lepakon kokoista ruskeanvalkoista naarasta. Koiraat kiertelivät valtavan silkkialbitsian latvassa, huiskamaisilla, vaaleanpunervilla kukinnoilla. Ei mitään mahdollisuutta kuvata, mutta kiikarin kautta sai haukkoa henkeä.

Lähden omin nokkineni alas odottamaan aurinkoa, mutta tunnit kuluvat ja aurinko pilkahtaa vasta klo 12 peittyäkseen samassa paksujen, mustien pilvivyöryjen taakse. Otan nokkaunet.

Illalla Edissä ja Timissä on poikkeuksellista eloa. Miehet ovat onnistuneet kuvaamaan sinisen paratiisilinnun kosintamenot.

Tiistai 19.9. Kävelemme melkoisen tovin ennen kuin olemme Ambua Air Stripillä, josta pienkoneen pitäisi noutaa. Alaspäin viettävä rinne, soraa ja nurmea, tämäkö lentokenttä! Kello yhdeksän pitäisi propellikoneen, Twin Otterin tulla. Olemme jo luopuneet toivosta, kun kone vihdoin neljän tunnin odotuksen jälkeen sukeltaa sumusta vuorten keskeltä ja tömäyttää ylämäkeen. Muodollisuudet sikseen, kamat sisään ja porukka perässä. Lukua ei pidetä. Romu kiihdyttää alamäkeen, ilmaan ja tempaisee juuri ennen vuorenseinää jyrkän kaarroksen vasemmalle. Pitelen hantaakeista rystyset valkoisina. Sama homma Mount Hagenissa, jyrkkä veto pitkin vuorenseinää, mutta alas sentään asfalttiselle kentälle.

Tim, Ed ja National Geographic. Heinäkuun 2007 National Geographicin numerossa on 20 sivun huikaiseva kuvakertomus paratiisilinnuista: ”Feathers of Seduction. For New Guinea´s birds of paradise attracting a mate is a performing art”. Tarinan tekijöiksi ilmoitetaan Jennifer S. Holland, joka kuuluu lehden toimitukseen ja Tim Laman. Timin kuvat ovat jokseenkin komeinta ja uskomattominta, mitä olen lehdessä nähnyt (ja kerään vanhoja numeroita). Sisäsivuilla vilahtaa Ed eli Ed Scholes, New Yorkin luonnontieteellisen museon biologi, joka sanoo: ”Here in New Guinea it isn`t  nature tooth and claw, but nature with painted skirt and crowned brow ― a bird drag show. The island´s unique environment has allowed them to go to extremes unheard of elsewhere”. Tuon kun luin, tajusin, miksi maanantaina 18.9 Ed ja Tim avasivat Ambua Lodgen pikkubaarissa toisenkin Cabernet-pullon.