Tuoreet niityt ja muut perinneympäristöt

Päiväperhoset ja kukkivat niityt kuuluvat yhteen. Heinäkuun alussa niityn perhoselo on vilkkaimmillaan: on lauhahiipijöitä, niitty- ja hopeasinisiipiä, tesmaperhosia sekä isoja hopeatäpliä. KetokuItasiipi antaa tilaa loistokultasiivelle ja keltaniittysilmä idänniittysilmälle.

Niittylajit hyötyivät perinteisen maatalouden käytännöistä kuten luonnonniittyjen laiduntamisesta ja niittämisestä, jotka ovat lisänneet merkittävästi suomalaisen luonnon monimuotoisuutta. Ennen maatalouden luomaa niittymaisemaa Suomi oli lähinnä suota ja metsää.

Maataloustuotannon tehostumisen myötä niittyjen, hakamaiden ja muiden perinneympäristöjen määrä on kuitenkin romahtanut. Vielä 1800-luvun lopulla Suomessa oli 1,6 miljoonaa hehtaaria niittyjä, mutta enää niitä on jäljellä alle 30 000 hehtaaria. Yli 99 prosenttia niityistämme on siis kadonnut – osa on otettu peltoviljelyyn, osa kasvanut umpeen, metsitetty tai metsittynyt.

Tämän takia niittyjen päiväperhoslajistokin taantui voimakkaasti 1900-luvun aikana. Suomen ympäristökeskus arvioi, että niittyjen päiväperhoslajeista jopa 70 prosentilla kannat ovat heikentyneet ja levinneisyysalue supistunut. Joka neljäs tuoreiden niittyjen lajeista on luokiteltu uhanalaiseksi ja rauhoitukseen on jouduttu turvautumaan jo viiden lajin kohdalla.

Päiväperhosissa varsinaisia niittylajeja on nelisenkymmentä, joista tuoreilla niityillä elää 23. Kulta- ja sinisiipisten enemmistö kuuluu näihin, sen sijaan kaaliperhosten heimon lajeja ei joukkoon kuulu. Merkittävä osa Suomen uhanalaisista päiväperhosista on niittyjen lajeja, joista osa on onneksi löytänyt korvaavia elinympäristöjä muun muassa tienpientareilta ja lentokentiltä – siis säännöllisesti niitetyiltä ”uusniityiltä”.

Valtakunnalliseen päiväperhosseurantaan (NAFI) perinneympäristöjen lajeista on kertynyt tietoja 2 110 havaintoruudusta (72 % kaikista ruuduista) yli 2,1 miljoonaa yksilöä (31 % kaikista perhosista). Niittyjen päiväperhosista tesmaperhonen on – myös koko seurannan – runsaslukuisin (738 900 yksilöä) ja niittyhopeatäplä yleisin (1 454 havaintoruutua). Viisi muutakin niittylajia on havaittu vähintään tuhannesta havaintoruudusta.

Keltaverkkoperhosia esiintyi vielä 90-luvulla pääkaupunkiseudulla, Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa aina Parikkalan seudulle saakka. Tuoreiden niittyjen ja metsälaitumien aurinkoisten metsänreunojen vähennyttyä voimakkaasti perhosta tavataan enää Kouvolan ja Kotkan väliseltä alueelta ja parilta paikalta Lappeenrannan Joutsenosta.

Keltaverkkoperhonen muistuttaa harvalukuista, mutta silti paljon tavallisempaa kirjoverkkoperhosta. Varmimmin lajit tunnistaa toisistaan takasiipien oranssista vyöstä, jossa keltaverkkoperhonen on pisterivi. Keltaverkkoperhonen on myös väriltään vaaleampi ja keltaisempi kuin kontrastikaampi kirjoverkkoperhonen.

Niittyhopeatäplä kuuluu ns. pieniin hopeatäpliin. Parhaiten ne tunnistaa siipien alapinnoilta.

Angervohopeatäplä on helpoin tunnistaa näistä kolmesta lajista. Se onnistuu usein jo siipien päältä, siipien reuna-alueiden hennosta kirjailusta. Lentoaikakin antaa jo vinkkiä; ensimmäiset pursuhopeatäplät lentävät jo toukokuun puolella, niittyhopeatäplä aloittaa kesäkuussa ja angervohopeatäplää pitää odotella juhannukselle. Kaksi näistä lajeista on aina samaan aikaan lennossa.

Sinisiipien tunnistaminen vaati alkuksi opettelua. Virna- ja niittysinisiivellä ei ole oransseja täpliä siiven alapinnoilla. Virnasinisiipi on näistä harvinaisempi laji.

Hopea- ja hohtosinisiipi ovat suurehkoista sinisiivistä tavallisimman. Ne helppo erottaa toisistaan takasiiven reunan valkeasta laikusta. Siivet pystyssä istuvan lehto- ja hohtosinisiiven tunnistaminen vaatii tarkkuutta. Ehkä selvin ero on takasiiven yläreunan kolmessa pisteessä: hohtosinisiivellä ne ovat tasavälein ja linjassa, lehtosinisiivellä kaksi pistettä ovat lähekkäin ja pisteet muodostavat kulman.

Sinisen sävyt vaihtelevat. Hopeasinisiipi vaalean sininen, josskin kulmassa jopa hopean hohtoinen. Kaikki sinisiivet eivät ole sinisiä. Useimmat naaraat ovat päältä ruskeita, lehto- ja ruskosinisiivellä molemmat sukupuolet ovat ruskeita. Ruskosinisiiven tunnistaa alta tasasiiven valkoisesta viirusta.

Kultasiivet ovat nimensä mukaisia. Loistokultasiipi on päältä ja alta lähes kokonaan oranssa, naaras on päältä täplikkäämpi. Joillakin loistokultasiipikoirailla etusiipien kulmassa voi näkyä kolme pistettä ja keskitäpläkin. Alla oleva isokultasiipi muistuttaa paljon loistakultasiipiä, mutta luonnossa lajin paljastaa jo koko ja viimeistää takasiiven alapintojen väri. Isokultasiiven takasiipien sinertävän harmaa väri näkyy jo lennossa.

Isokultasiipi on harvinainen ja rauhoitettu Etelä- ja Kaakkois-Suomen perhonen. Ilmeisen ahkerasti paikasta toiseen lentävä perhonen on Etelä-Karjalassa tullut vastaan monenlaisissa heinikkoisessa ympäristöissä: paahderinteellä, joutomaalla, metsätien varrella ja pellonpientareella.

Joutsenossa hakkuun reunamalta isokultasiipi löytyi kahtena peräkkäisenä kesänä. Lautakasan vieressä kasvavalta hevonhierakalta lentoon lähtenyt naaras oli ollut munimassa. Munat erottuvat molemmista yllä olevissa kuvissa.

Ketokultasiipi on väritykseltään punertavamman oranssi ja esiintymiseltään paikoittaisempi ja vähälukuisempi kuin loistokultasiipi. Ketokultasiivelle ei kaikki heinikot kelpaa, yleensä lajin löytäminen vaatii monimuotoisempaa niittykasvillisuutta.

Paksupäät ovat pieniä, vankkarakenteisia ja vikkeläliikkeisiä perhosia. Piippopaksupää ja lauhahiipijä pitää siipiä erikoisessa asennossa. Takasiivet ovat vaakatasossa ja etusiivet koholla. Alakuvan lauhahiipijä on heinäkuussa yksi runsaslukuisimmista erilaisten heinämaiden perhosista.